Eilen kokoonnoimme Labyrinthissa. Paikalla oli ainakin 15 ihmistä, yksi vahingossa paikalle joutunutkin. Keskityimme lähinnä kuulumisten vaihtamiseen. Itse ainakin olin paria ex-sprinkkaria nähnyt noin 15 kiloa sitten. Materiaalimme keruu sai positiivista huomiota, yritän alkuvuodesta aloittaa haastattelut, keskittyen aluksi Springin alkuvaiheisiin ja business-puoleen. Tarinoita ja kontribuuttoreita tänne blogiin myöskin kaipaan. Meili lähtee eilen mukana olleille.
PS. Jos teillä on yhteystietoja niille ihmisille, joita pikkujoulukutsu ei tavoittanut, lähettäisittekö minulle (etunimi.sukunimi at gmail.com)
PPS. Jos jollain on kuvia eiliseltä, pankaa tänne.
PPPS. Sorry, Markus ja Petteri. Eksyin kotiin hoitamaan aamuvuoroa mäkkäri-reissulla.
21.12.2006
5.12.2006
Rakettikäki liittyy joukkoon.
Olin se toinen heebe, joka jemmasi serverihuoneen jäähdytinmasiinaan viinapulloja. Enkä suostunut vaihtamaan Jeren PSU:ta millään.
Jere kuitenkin antoi minulle anteeksi keväällä vuonna 2005.
Hauskimpia muistojani on reissu Tampesterille, jonne lähdimme viettämään pikkujullea. Aina järkevänä darramörkönä sain kesken paluumatkan, vielä tuon suomen turun rajojen sisäpuolella, erinomaisen idean tutustua tähän eksoottiseen kaupunkiin eri näkökulmasta: toimistolla piilolinssien pudottelemisen ja fläppitaulun tuhrimisen sijaan hyökkäisin alkuasukkaiden sekaan välttelemään kateellisten lokaalien körrien auliisti tarjoilemia selkäsaunoja ("hei jätkät, toi on hesasta, hakataan se ennen ku se vie meitien eukot!" right? right?) ja ystävystymään paikallisiin, erinomaisen kauniisiin naisiin joita urbaani stadilainen olemukseni varmasti kiinnosti ihan vitusti! Näin ainakin oletan ajatelleeni, joskaan en ole siitä aivan varma, koska en muista avain tarkasti (tai ollenkaan) päättelyketjua, joka ajoi minut moiseen tempaukseen. Toinen teoriani on, että luulin olevani Itäkeskuksessa.
Kun juhlabussimme pysähtyi liikennevaloissa, syöksyin ovesta ulos.
En tänäkään päivänä osaa sanoa mitä sen jälkeen on tapahtunut. Havahduin tunteja myöhemmin treen juna-asemalla, muutama tuore stobe lillumassa turvonneessa vatsalaukussani, istumassa kiven päällä ja hörppimässä pullosta valkkaria alkuasukkaiden kanssa, jotka näin kahtena. Enkä ainakaan ollut skorettanut sillä välillä kun nauha oli ns. katki. Onneksi ei ollut kuhmua päässä ja takalisto kipeä, eli vähän plus-miinus nolla: kukaan ei saanut keneltäkään. En muuten olisi päässyt varmaan vielä tänäänkään turvallisesti takaisin himppeen ellei muutama kolleega, jotka olivat tehneet samansuuntaisen ratkaisun kuin minä, mutta toisin kuin allekirjoittanut vielä kutakuinkin täysissä sielunvoimissa, olisi kävellyt sattumalta ohitseni (siinä vaiheessa vinkkukin taisi olla loppu ja nuokuin jossain nurkassa enemmän tai vähemmän hajalla). Kiitti helvetisti P ja R, jälkimmäinen vielä vippasi massit junamatkaan. Taisin sammua matkalla. Seuraavana päivänä oli morkkis ja darra. Mutta sehän ei ollut mitenkään tavatonta niinä päivinä.
Jere kuitenkin antoi minulle anteeksi keväällä vuonna 2005.
Hauskimpia muistojani on reissu Tampesterille, jonne lähdimme viettämään pikkujullea. Aina järkevänä darramörkönä sain kesken paluumatkan, vielä tuon suomen turun rajojen sisäpuolella, erinomaisen idean tutustua tähän eksoottiseen kaupunkiin eri näkökulmasta: toimistolla piilolinssien pudottelemisen ja fläppitaulun tuhrimisen sijaan hyökkäisin alkuasukkaiden sekaan välttelemään kateellisten lokaalien körrien auliisti tarjoilemia selkäsaunoja ("hei jätkät, toi on hesasta, hakataan se ennen ku se vie meitien eukot!" right? right?) ja ystävystymään paikallisiin, erinomaisen kauniisiin naisiin joita urbaani stadilainen olemukseni varmasti kiinnosti ihan vitusti! Näin ainakin oletan ajatelleeni, joskaan en ole siitä aivan varma, koska en muista avain tarkasti (tai ollenkaan) päättelyketjua, joka ajoi minut moiseen tempaukseen. Toinen teoriani on, että luulin olevani Itäkeskuksessa.
Kun juhlabussimme pysähtyi liikennevaloissa, syöksyin ovesta ulos.
En tänäkään päivänä osaa sanoa mitä sen jälkeen on tapahtunut. Havahduin tunteja myöhemmin treen juna-asemalla, muutama tuore stobe lillumassa turvonneessa vatsalaukussani, istumassa kiven päällä ja hörppimässä pullosta valkkaria alkuasukkaiden kanssa, jotka näin kahtena. Enkä ainakaan ollut skorettanut sillä välillä kun nauha oli ns. katki. Onneksi ei ollut kuhmua päässä ja takalisto kipeä, eli vähän plus-miinus nolla: kukaan ei saanut keneltäkään. En muuten olisi päässyt varmaan vielä tänäänkään turvallisesti takaisin himppeen ellei muutama kolleega, jotka olivat tehneet samansuuntaisen ratkaisun kuin minä, mutta toisin kuin allekirjoittanut vielä kutakuinkin täysissä sielunvoimissa, olisi kävellyt sattumalta ohitseni (siinä vaiheessa vinkkukin taisi olla loppu ja nuokuin jossain nurkassa enemmän tai vähemmän hajalla). Kiitti helvetisti P ja R, jälkimmäinen vielä vippasi massit junamatkaan. Taisin sammua matkalla. Seuraavana päivänä oli morkkis ja darra. Mutta sehän ei ollut mitenkään tavatonta niinä päivinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)